Toiviainen livenä Lyskalla!

Suurelle yleisölle erityisesti dokumentin Venus- teoria (Talent House, 2004) käsikirjoittaja-ohjaajana sekä kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. (Otava, 2007; Seven, 2008) kirjoittajana tutuksi tullut tiedetoimittaja ja ilmastoasiantuntija Pasi Toiviainen vieraili Kouvolan Lyseon lukiossa 23.4.2013. Liki puolentoista tunnin mittainen luento oli jaettu Toiviaisen ilmastonmuutoksen perusteita käsittelevälle esitykselle sekä yleisökysymyksille ja avoimelle keskustelulle.

Luento lähtee liikkeelle Toiviaisen omasta henkilöhistoriasta: alansa vakiintuneita käytäntöjä vastaan kapinoivan arkkitehdin opinnot ja työskentely ekologiseen suunnitteluun erikoistuneessa toimistossa, ura televisiossa Ympäristöuutisten toimittajana ja myöhemmin myös Ylen tiedetoimituksessa. Sitä ennen jo 1980-luvun lopulta jatkunut huoli maailman ja sitä suureksi osaksi säätelevän ilmastojärjestelmän tilasta, omin sanoin kuvailtu ”ekoahdistus”. Kirjailija, toimittaja, dokumentaristi – mitä hän haluaa sanoa auditoriolliselle pääosin nuoria lukiolaisia?

Toiviainen kertoo aloittaneensa koulunkäyntinsä 1970-luvulla kansainvälisessä koulussa Tansaniassa ja oppineensa lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, mikä on myöhemmin edesauttanut mm. vaativien tieteellisten tekstien lukemisen niiden alkuperäiskielellä, mikä on puolestaan helpottanut tiedon hyödyntämistä sekä asiantuntijatyössä että ilmastokeskustelussa. Luennon ensimmäisen osan päätteeksi Toiviainen kuitenkin toteaa: ’’Se minusta, mennään asiaan’’.

Tässä vaiheessa yleisölle esitetään suora kysymys; kuinka moni huomasi ilmastotutkijoilta vuotaneista sähköposteista alkaneen ns. climategate – jutun uutisoinnin vuonna 2009, ja kuinka moni toisaalta taas huomasi skandaalin oikaisun vähän myöhemmin? Kysymysten välillä nousevat kädet eivät korreloi toistensa kanssa. Toiviainen haluaakin nostaa esiin ja muistuttaa median puolueellisuuden, kun skandaali rakennetaan uutisesta, jota ei enää myöhemmin oikaista. Osa saattaa menettää kiinnostuksensa, mutta globaalille ilmastoliikkeelle aiheutunutta haittaa saattaa olla myöhemmin hankala korjata, kun suurelle yleisölle syötetään ilmastovastaisia tietoja.

Toiviainen oikaisee myös niitä, joiden taipumuksena on käyttää lyhyen ajan säänmuutoksia todisteena ilmastonlämpenemistä vastaan. Parin viime talven, ja erityisesti tämän vuoden, ennätyslumisuus nähdäänkin kansan parissa usein merkkinä entisajan talvisäiden paluusta, vaikka muistelijoiden ikä on maailmanlaajuisen ilmastohistorian näkökulmasta mikroskooppisen pieni aika, jotta johtopäätöksiä nykyhetkeen voisi vetää. Toiviainen muistuttaakin nykyisen kylmän talvisään johtuvan pohjoisnavalle kylmää ilmaa eristäneen pohjoisen napapyörteen hajoamisesta ja kylmän ilman siirtymisestä Pohjois-Amerikan ja Euroopan yläpuolelle – globaalissa mittakaavassa maapallo siis lämpenee yhä.

Itse ilmastonmuutosta sääteleviä mekanismeja käsittelevä osio alkaa takaisinkytkentämenetelmien, erilaisten hiilinielujen, perinpohjaisella esittelemisellä. Perinteisesti lukiokursseilla mainittujen merien, metsän ja maaperän lisäksi Toiviainen nostaa esiin mm. pilvien heijastus- ja eristysvaikutukset, samoin kuin lumen ja jään heijastavuuden. Oman lisänsä soppaan tuo pohjoisen pysyvän merijään sekä Grönlannin mannerjään pinnan sulaminen tutkijoiden ennusteita nopeammin, sillä kun valkoinen lumi- ja jääpeite korvautuu tummalla meri- ja maa-alueella, auringon lämpösäteilystä heijastuu yhä pienempiä osia takaisin avaruuteen, mikä kasvihuonekaasujen määrän kasvaessa lämmittää maapalloa entistä enemmän.

Merialueiden monimutkaista merkityssuhdetta ilmastonmuutokseen ei voidakaan tarpeeksi alleviivata. Esimerkiksi planktonien sitoman hiilidioksidin määrää tai ilmaston lämpenemisen aiheuttamaa vaikutusta merivirtoihin ja hiilidioksidin sitoutumisesta aiheutuvaa happamoitumista ei pystytä vielä täysin arvioimaan. Toiviainen kuitenkin täsmentää, että jo 40 vuoden päästä esimerkiksi trooppisten koralliriuttojen, herkkien ja ainutlaatuisten ekosysteemien, pohjassa näyttää täysin kuolleelta. Myös kasvihuonekaasuina toimivien metaanihydraattien vapautumisnopeutta sedimentistä ei voida kunnolla ennustaa, vaikka tutkijat ovat jo tässä vaiheessa havainneet alati kiihtyvää aktiivisuutta merenpohjassa.

Toiviainen tuokin esiin nimenomaan kaikenlaisten tieteellisten mallinnuksien epävarmuuden, sillä esimerkiksi lämpenemistä on eri käyrissä verrattu eri vuosien lämpötiloihin, eikä esimerkiksi takaisinkytkentämekanismeja ole otettu huomioon kaikissa tieteellisissä mallinnuksissa. Jotakin arviota skenaariot tulevaan kuitenkin antavat, vaikkei yli neljän asteen vaikutuksia olekaan vielä arvioitu. Toiviainen kuitenkin palaa Grönlannin tilanteeseen käyttäessään saarta esimerkkinä maapalloa uhkaavasta lämpenemisestä. Keskilämpötilan noustessa neljällä asteella Grönlanti sulaa varmasti kokonaan, mikä taas vaikuttaa nouseviin merenpintoihin, mitä puolestaan merien lämpölaajeneminen voimistaa. Pahimmillaan seitsemän metriä nouseva rantaviiva vaikuttaisi monien suurkaupunkien, mukaan lukien Helsinki, ja metropolialueiden maantieteeseen.

Vaikka maapallon keskilämpötilan kohoaminen on suurin ihmiskuntaa koskeva uhkakuva, varsinaiseksi ongelmaksi Toiviainen haluaa kuitenkin nimetä sen primaarisyyn eli hiilidioksidipitoisuuksien kasvun ilmakehässä. Talouslamalla oli omalta osaltaan pienen ajan kasvua heikentävä vaikutus, mutta markkinoiden eheytyessä on skenaarioissakin palattu takaisin entiseen malliin. Toiviainen esitteleekin 90 prosentin vähennystavoitteen nykyisestä mahdollisuudeksi päästä kestävälle tasoitteelle. Realistista ilmastosopimusta on tavoiteltu esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009, jolloin pääosin Suomessa uutisoimaton toivorikas ilmapiiri ei kuitenkaan pystynyt muuttamaan kehnoa lopputulosta ja politiikan puuroutumista.

Toiviaisen varsinainen luento-osuus päättyy tiivistelmään ja kokoelmaan ratkaisuehdotuksista – jollei ilmastonmuutoksen kokonaisvaltaiseen pysäyttämiseen, niin ainakin sen kaikkein vaarallisimpien vaikutuksien torjumiseen. Erääksi avaintekijäksi Toiviainen mainitseekin energiajärjestelmän perustavanlaatuisen muutoksen uusiutuviin energiamuotoihin: aurinko-, vesi- ja tuulienergiaan, joiden lisäksi esimerkiksi uudet merivoimalat tarjoavat vaihtoehdon jo perinteisiksi muodostuneille aurinkopaneeleille ja tuulivoimaloille. Lisäksi joukkoliikenteen, erityisesti raideliikenteen, kehittäminen ja autojen sähköistäminen auttavat hiilidioksidipäästöjen karsimisessa, vaikka sähkön tuottamisen muoto onkin jo pitkään ollut ilmastoaktivistien kiistelyn alla.

Puun polttamisen vastustajana Toiviainen haluaakin keskittää toivonsa mahdollisen massiivipuurakentamisen uuteen tulemiseen, mikä toimisi myös keinotekoisena hiilinieluna rakennuksen varastoidessa puun sitoman hiilen koko sen olemassaoloajan. Myöskään ruoan ja ruokavalintojen osuutta ilmastokriisin ratkaisuun ei tulisi vähätellä, sillä ne tuottavat noin neljäsosan ihmisten hiilidioksidipäästöistä, jolloin tulisi keskittyä luomu-, lähi- ja kasvisruoan vaalimiseen ruokavaliossamme. Lopuksi Toiviainen kuitenkin tiivistää, ettei maapallo pelastu pelkillä teknologiamuutoksilla, vaan niiden tueksi tarvitaan koko kansan kattavia asennemuutoksia ja tavoitteiden realisoimista.

Viime joulukuussa Ilmastotoimintapäivillä kuultuun luentoon verrattuna Toiviainen osaa kokeneen esiintyjän tavoin muuttaa vakiintuneen esityksensä tyyliä ja fokusta kohdeyleisönsä mukaan. Yhteistä molemmille luentokokemuksille on pääesiintyjän vapaamuotoinen esiintyminen ja toive yleisön suuresta osallistumisesta, oman uransa tiivistäminen sekä ilmastonmuutoksen tunnetuimpien todisteiden, seurauksien ja ratkaisumallien tiivis esitteleminen. Toiviainen osaakin tuoda maapallon ilmastojärjestelmää säätelevien tekijöiden monimutkaiset syy-seuraussuhteet esille lukiolaistason kuulijoita vastaavalla tavalla pitäen kuitenkin yleisönsä mielenkiinnon ja huomion ihmisläheisessä esiintymistyylissään.